Kolumnini Kusarissa

Tässäpä linkki.

Enemmän aikaa ja tarpeeksi rahaa

Väitän, että otsikon kaltainen ajatus on miltei jokaisen suomalaisen toiveita-listan kärkikaartia. Siksi Taloussanomissa esitellyt Rederan tutkimustulokset eivät yllättäneet. Kaikki eivät sittenkään halua pikkupomoiksi tai uhrata koko elämäänsä työlle. Oliko se tosiaan yllätys?

"Myös ihmisten sitoutuminen työhön ja yrityksen tavoitteisiin on laskenut." Kas kummaa. Ensin on piiskattu itsestään vuosien ajan kaikki irti odottaen jotain ihmeellistä vapahdusta tai palkintoa työelämässä, ja sitten saadaan joukolla kenkää.

"Jopa 89 prosenttia tutkimukseen vastanneista kokee työelämän vaativampana kuin ennen. 96 prosenttia on sitä mieltä, että työssä pitää saada entistä enemmän aikaan vähemmässä ajassa ja pienemmillä resursseilla kuin ennen."

Nämä ovat aika yksiselitteisiä lukuja. Hyvin monet ihmiset ovat työssään väsyneitä, kaikkensa antaneita, äärirajoilla. Milloinkahan homma leviää käsiin? Jossain ne rajat tulevat vastaan kovimmallakin raatajalla.

Tässä on vielä se ristiriita, että työn määrä jakautuu varsin epätasaisesti. Samaan aikaan kun porukkaa potkitaan pihalle niin ne, joilla duunia on, on sitä yltähypäten. Kumpikaan porukka tuskin on pidemmän päälle erityisen onnellinen tästä tilanteesta.

Tilanteeseen on olemassa hyvin yksinkertainen ratkaisu: duuniviikosta 30-tuntinen (tai muu työajan lyhennys), niin saadaan työllisyysluvut nousuun ja ihmisille enemmän aikaa olla keskenään, touhuta kodeissaan, olla ja ajatella. Veikkaan, että tällainen hyvinvoinnin lisääntyminen kertaantuisi monella tapaa ja toisi huikeat säästöt esimerkiksi niillä sektoreilla, joilla nyt torjutaan lääke- ja asiantuntija-armeijoin erilaisia henkilökohtaisia ja sosiaalisia ongelmia.

Laista 8-tuntisesta työpäivästä on kohta jo sata vuotta, olisiko seuraavan uudistuksen aika? Varsinkin, kun taitaa se kahdeksan tuntiakin olla monelle 1800-luvun lopun tyyliin kellonympäri-duunipäviä tekevälle jo utopiaa.

Siitä rahasta vielä. Se, että tutkimuksessa raha oli määritelty vähimmän tärkeäksi asiaksi, tuskin tarkoittaa sitä, ettei rahasta pitäisi ja saisi puhua. Mistäpä muusta politiikassa puhuttaisiin. Itse tulkitsen tutkimustuloksen niin, että porukka ajattelee rahaa olevan tarpeeksi, kun sillä pärjää. Huomionarvoista tässä on, että hyvin moni ei pärjää - ei vaikka tekisi niska limassa duunia. Se ei voi olla oikein.

Lupaan palata asiaan.

Huh huh, mikä urakka! Demokratia on.

"Tunneliadressin jokainen nimi pitää tarkistaa", uutisoidaan Tampereella. Pahus sentään. Onhan se kerta kaikkiaan harmillista ja työlästä, miten joudutaan ottamaan asiasta X mielipiteensä antavien kansalaisten aktiivisuus huomioon.

Lapsi ei ole ihminen?

Lasten pahoinpitely on Suomessa kriminalisoitu jo jokunen vuosi ennen syntymääni, mutta asenteet pohjautuvat yhä kolmattakymmentä vuotta tuonkin jälkeen raamatulliseen "joka kuritta kasvaa" -propagandaan. Siksi henkilökohtaisesti niin sanotusti vistottavat kaikki lapsiin kohdistuvaa väkivaltaa puolustelevat kommentit, joita asian uutisoinnin tiimoilta aina esiintyy.

Ei lasten pahoinpitelyn yleisyys ja oikeuslaitoksen siihen puuttumattomuus ole mikään uutinen. Eikä myöskään se, että monet muuten fiksut kasvattajat siihen joskus turvautuvat. Mutta se kuitenkin on, että aikuiset pitävät sitä kohtalaisen laajalti (?) pätevänä kasvatuskeinona. Mikä helvetti siinä on, että "pienempiä ei kiusata" -periaate ei päde lasten, noiden kaikista avuttomimpien ja riippumattomimpien, kohdalla? Kyllä nyrkkihommat pitäisi osata rajoittaa edes suhteellisen tasavertaisten aikuisten kesken tapahtuviksi. Mutta miettikääpä, mikä kohu olisi syntynyt tällaisessa tapuksessa? Jos aikuinen ihminen (esim. avio- tai avomies naista tai nainen miestä) olisi mäiskinyt toista koiranremmillä? Kuinka moni sitä ilkeäisi puolustella? Miksi sitten lapsen ollessa kyseessä?

"Älkää kysykö mistä johtuu väkivalta", by Pelle. Väkivaltaa nähneissä ja kokeneissa on aina niitä, joilla on tarve puolustella sitä (mahdollisia syitä en lähde tässä erittelemään), mutta löytyy paljon myös niitä, jotka eivät tyystin tyrmää väitettä, että väkivalta synnyttää väkivaltaa ja uskovat siihen, ettei vanhemman oikeuteen automaattisesti kuulu tehdä hänestä biologisesti peräisin olevalle yksilölle, mitä huvittaa. Tarvinneeko mainita, että kuulun jälkimmäisiin. Kun sanat loppuvat, niin nyrkit puhuvat. En suinkaan väitä, etteikö väkivaltaista kasvatusta kokeneista voisi kasvaa ihan fiksuja ja mukavia ihmisiä. Ihmismieli on mukautuvainen. Sen sijaan väitän, ettei kukaan lapsena väkivaltaa kokenut ole suoranaisesti tuosta itseensä kohdistuneesta epäoikeudenmukaisesta ja kypsymättömästä voimankäytöstä juurikaan hyötynyt. Monelle se on aiheuttanut paljon haittaakin. Monelle ihan helvetin paljon.

Maalaisjärjestä... Rimpuilevan, raivokohtauksen saaneen lapsen saa ottaa väkisin syliin ja viedä sieltä marketista muualle huutamaan. Mutta omaa turhautumistaan ei saa purkaa siihen kakaraan - ei varsinkaan fyysisessä muodossa. Ja jos näin käy, ei sitä silti tarvitse hyväksyä. Inhimillisiä ovat vanhemmatkin, mutta erehtyminen ei kategorisesti oikeuta väkivaltaa.

Ollaan pienimpien puolella.

Kesäkuulumisia

Kaikille kahdelle uskolliselle lukijalleni pahoitteluni kirjoitustauosta. Olisi pitänyt ilmoittaa, että "nyt olen tauolla N aikaa".

Kesä on mennyt (ja menee vielä kuukauden) lähinnä työn merkeissä. Nyt syksyn tullen aion ottaa itseäni niskasta kiinni ja alkaa päivittää blogia taas säännöllisesti. Josko kertoisin näin parin kuukauden tauon jälkeen jotain tuosta bloggaamattomasta ajasta.

Duunit. Olen ollut toimitusharjoittelussa Akaan Seudussa toukokuusta asti ja olen vielä syyskuulle. Alkukesästä duunipäivien jälkeen menivät vielä illat melko tiiviisti Raksanuoret-lehden toisen numeron parissa. Noiselle olen tehnyt juttua kesän aikana melko harvakseltaan.

Opiskelut. Kesän aikan en ole tehnyt yhtään mitään opiskelujen eteen. Näihin aikoihin viimeistään aloitan murehtimisen siitä, pääsenkö ja mille kursseille, mistä alan vääntää kandia jne. Kurssien päällekkäisyys on jossain määrin ongelma joka helkkarin syksy.

Kesäasiat. Olen syönyt mansikoita kerran, uinut kahdesti ja ollut kaksilla festareilla. (En keksinyt millään mitään, mitä olisi ollut kolme. Tarkoitus kyllä oli Ilosaaren ja sattumankauppa-Saunan lisäksi mennä Puntalaan ja Valmuun, mutta olin niiden aikaan kipeänä.) Ei kovin kehuttava kesäasioiden saldo.

Media. Madonna. Jackson. Madonna. Jackson. Vaalirahakohu. Viimeisin ihan aiheesta. Madonna. Jackson. Madonna. Perseestä molempien hypetys.

Syksysuunnitelmat.Vanuilua, Moskovaa ja ehkä Köpistä. Sitten onkin jo joulu.

Knoppi. Ostan jonkin törkeän tyylikkään taulun, jonka törkeän tyylikkäästi kiinnitän itse seinälleni uutuuttaan hohtavalla akkuporakoneellani. Heti kun löydän poran arvolle sopivan taulun.

Muut. No onhan sitä vähän humputeltukin.

Vielä räjähtää

(Jos haluat siirtyä suoraan asiaan, skippaa ensimmäinen kappale.)

Vasemmistoliiton vaalitappio ja sitä seurannut puheenjohtajan ero on käynnistänyt keskustelun puolueen tilasta laajemminkin. Tästä puolestaan on internetin keskustelupalstoilla yhtä lailla kuin kahvipöydissäkin päästy kysymyksiin muun muassa puolueen tarpeellisuudesta ja vasemmistolaisuudesta yleensä. Puuttumatta tässä puoluepolitiikkaan eli läpättämättä poliittis-ideologis-teoreettista jargonia tämän enempää (ehkä teen sen myöhemmin) tai viitsimättä ottaa kantaa väsyneisiin kommariläppiin esitän lyhyesti helvetisti yksinkertaistetun näkemykseni nykytilanteesta parin laajan ydinteeman kautta.

Suurin osa suomalaisista on vahvasti toimivien julkisten palveluiden kannalla. Julkisilla tarkoitan sellaisia, joita persaukinenkin voi käyttää. Toimivaa ei tarvinne selittää – jokaisella on kokemuksensa toimimattomista. Julkisella puolella, otetaan nyt esimerkiksi vaikka terveyden- tai vanhustenhuolto, työskentelevät tietävät kokemuksen kautta senkin, miksi hommat kusevat. Avataan nyt vielä: jotkut tässä maassa haluavat ajaa julkiset palvelut alas. Käytännössä se tarkoittaa, että työntekijät joutuvat työssään järjettömän tiukille ja työskentelemään paikoin varsin onnettomissa puitteissa. Tyhjästä on paha nyhjästä toimivia palveluita. Sopii kuitenkin kysyä, mihin suomalaisen veronmaksajan työstään julkisten palveluiden eteen maksamat verorahat menevät? Miksi helvetissä niillä veroilla ei saada toimivia julkisia palveluita, kun niistä kerran maksetaan ja halutaankin maksaa? Kysymys on rahan suuntaamisesta. On ihan turha väittää, etteikö rahaa riittäisi. Meillä Tampereellakin riittää tunneliin ja parkkiin autoille, Koukkuniemen mummoille ja papoille ei sitten millään. Yksityistettyjen palveluiden ihanuudesta höpisevät voivat puolustella saman tien jenkkityylin loistavuutta. ”Jos ei ole rahaa (eikä edes vähän vaan ihan vitusti), et pääse hoitoon.” Etkä kouluun. Etkä tarkkaan ottaen melkein minnekään. Kuole kadulle, synnytä kadulle. Siistiä.

Suurin osa suomalaisista työssäkäyvistäkin ja muista niin sanotusti yhteiskunnalle hyödyllisistä yksilöistä on sitä mieltä, ettei silloisessa elämäntilanteessaan tuottamattomia ihmisiä voi ihan saunan taaksekaan viedä tai ojaan potkia. Ihan vain, koska suurimmalla osalla ihmisistä on sydän (ja tämä ihan ilman mitään jeesusteluja). Ja ehkä vähän siksikin, että yhteiskunnan sivistyksen mittari on aina ollut ja tulee aina olemaan se, kuinka se huolehtii heikoimmistaan. Muun muassa lapsista ja vanhuksista. Tuottavuus ei saa olla ihmisarvon mittari. Työtä vieroksuvista ”sossupummeista” jauhaville voisi todeta, että paskaduunista (sellaisesta työstä, jolla ei järjellisesti elä) kieltäytyminen on suorastaan kansalaisvelvollisuus. Ai miksikö, no siksi, että sillä tavoin työt ja työehdot eivät ainakaan parane. Työmies on palkkansa ansainnut, ja –nainen, ja –ihminen. Ja jokainen ihmisarvoisen elämän, olkoon sitten vaikka ihan rehellisesti kusipäinen velliperse ja vapaamatkustaja (joita kokemukseni mukaan on ainakin näissä köyhemmissä kansanosissa muuten helvetin harvassa – ehkä kannattaisi katsella sinne eliittiin päin).

Suurin osa suomalaisista haluaa opiskella, tehdä töitä jne. Suurin osa myös tekee, ja niin pirun kovasti. Sitä työtä ei vain arvosteta, sille ei saa vastinetta. Päättäjät sluibailevat asioita muun muassa tehokkaan mielikuvamarkkinoinnin ja yleisen etäännyttämisen keinoin aivan toiseen suuntaan, mikä olisi kansan enemmistön tahto. Käsitteitä (oikeisto, vasemmisto, porvari, duunari, työväki jne.) sotketaan ees taas. Ihmiset näännytetään töihinsä ja opiskeluihinsa, ja sitten valitetaan, etteivät jaksa kiinnostua politiikasta. (Oikeasti ollaan tilanteeseen tyytyväisiä: näännytetty kansa = hiljainen kansa = päättäjälle hyvä kansa.)

Tälle kehitykselle pitää tehdä jotain. Tämä kehitys muuttuu jossain vaiheessa. Sille tehdään jotain. Nyt näyttää ehkä toivottomalta, mutta mikään ei ole ikuista. Ei edes oikeiston hegemonia. Pinnan alla kytee. Kiinnosti ihmisiä politiikka eli ei (ketäpä se itsearvoisesti kiinnostaisi, korkeintaan välineenä jonkin asian saavuttamiseksi!), kaikkia kiinnostaa se, onko nälkä vai onko töitä (vai kenties sekä että), pääseekö kouluun ja harrastamaan, onko vapaa-aikaa ja mielekästä tekemistä, pääseekö isi lääkäriin, äiti neuvolaan, lapsi hoitoon tai vaihdetaanko mummolle vaipat. Ja niin edelleen. Kaikkia kiinnostaa, onko heillä mahdollisuudet elää elämäänsä, kuten haluavat ilman, että tarvitsee olla huolissaan perusasioista.

(Tästä voinee kukin tehdä omat johtopäätöksensä myös liittyen vasemmiston ja vasemmistolaisen puolueen merkitykseen tässä yhteiskunnassa. Puolueeni suhdetta tämän tontin hoitamiseen, kuten sanottua, kommentoin ehkä toiste.)

Oli miten oli. Pinnan alla kytee. Ja jossain vaiheessa räjähtää. Meissä on voimaa ja meitä on paljon.

Asiat asioina, ihmiset ihmisinä

Uskomatonta. Vasemmistoliiton tyrmistyttävä vaalitulos ei ole mitään siihen ällistykseen verrattuna, minkä aiheutti oikeuden päätös Johanna Korhosen tapauksessa. Kuinka helvetissä tässä maassa voidaan tehdä tällaisia päätöksiä? Edelleen: hakijan, saati tämän puolison, seksuaalinen tai poliittinen suuntautuminen ei nyt vaan kuulu työnantajalle. Siksi ei voida puhua luottamuspulasta työnantajan puolella, jos työnhakija tai -tekijä ei halua näistä asioista erikseen nimenomaisesti kertoa. Sitä paitsi luottamuspula on hieman pikkusievä ilmaus homo- ja "punamädättäjä"fobialle. Ja muija itsehän oli kepulainen! Huh huh. Jos kuitenkn pidettäsi asiat asioina ja ihmiset ihmisinä.

Kyttääminen ei kasvata

Joissakin kouluissa käytössä olevasta Wilma-tietojärjestelmästä ja oppilaiden ärsyyntymisestä siihen uutisoitiin jo aikaa sitten. Asia jäi minulta silloin kiireessä kommentoimatta, mutta jäi myöskin niin sanotusti kaivelemaan, joten tulkoon nyt tiettäväksi, mitä mieltä olen moisesta systeemistä. Lyhyesti järjestelmästä: "Wilmaan merkitään tiedot esimerkiksi poissaoloista, häiriköinneistä sekä koepäivistä ja numeroista. Vanhemmat voivatkin seurata lapsensa koulupäivää lähes reaaliaikaisesti."

Ensimmäinen reaktio oli ällistys. Ällistys siitä, miten kiireiset opettajat jaksavat ja ehtivät naputella isoista lapsista, muutamaa vuotta vaille täysi-ikäisistä, edellä mainittuja tietoja järjestelmään. Ällistys siitä, että vanhemmat haluavat rekisteröitynä tuon ikäisten ihmisten elämän joka hetken ja joka teon. Ällistys siitä, että jotkin vanhemmat ja opettajat luulevat siitä huolimatta tietävänsä kaiken nuoren elämästä. (Kyllä nuorten elämään päästään sisälle ihan jotenkin muuten kuin rollittuja kolttosia ja huonoja numeroita näyttöpäätteeltä lukemalla.) Ällistys siitä, että joku luulee sähköistä rekisteriä hyväksi kasvatusmenetelmäksi. Ällistys siitä, että johonkin koulukiusaamiseen ja muuhun nuoren aitoon hätään ei (kaikkien ikävien tapausten jälkeenkään!) saada aikaiseksi puuttua, mutta kyttäykseen kyllä löytyy aikaa ja rahaa. Oliskohan tähän väliin paikallaan yksi Ällistysmies-sarjakuva?

Koepäivien ja -numeroiden naputtelun ymmärtäisin, jos ne merkittäisiin järjestelmään oppilasta itseään varten, eikä tiedoksi tämän vanhemmille. Kuitenkin jotkin oppilaat ovat kommentoineet, etteivät pääse itse edes lukemaan itsestään kirjoitettuja tietoja. Eihän voi olla totta? Jos näin on, niin silloin kyllä mennään yksityisyyden rajojen yli niin että paukkuu. Kyllä nuorella on oltava oikeus tietää, mitä tietoja tästä kyseisenlaisiin järjestelmiin kerätään ja eteenpäin välitetään.

Samoin nuorella on oikeus omaan elämään ja yksityisyyteen siinäkin, ettei vanhemman tarvitse tietää aina ihan kaikkea. Tottakai koulun ja kodin välillä on hyvä olla yhteistyötä ja tiedon hyvä kulkea suuntaan ja toiseenkin, mutta rajansa kaikella. Varsinkin kun tuntuu, että tällainen "rikosrekisteri" on otettu korvaamaan kaikkea muuta normaalia yhteydenpitoa - jota en tosin koulujen resurssipulan tietäen ihmettele. Asiaa voi toki perustella resurssien vähyydellä, mutta ei se sillä sen paremmaksi muutu.

Vastuuntuntoiseksi ei enää yläasteiässä kasveta ankarasti kyttäämällä, koska vastuuntunto ei tarkoita sitä pelkoa, joka on perseessä, kun ajattelee äispän tai ispän lukemaan Wilmasta tehdyistä tuhmuuksista. Eikä vastuuntunnolla ole mitään tekemistä sen kanssa, että lukee kokeeseen ja menee sinne ajoissa vain, kun on ulkoapäin pakotettu. Ei enää yläasteikäisellä. Sitä paitsi, hardliner-häiriköitä joku Wilma varmaan paljon hetkauttaa... Valistunut veikkaus järjestelmän käytön huonoista vaikutuksista: superoppilaat saavat lisää paineita olla aina supereita, häiriköinti ja kilmuilu sekoitetaan keskenään, keskiverto-oppilas saa kärsiä yhdestä mokastaan kohtuuttomasti. Kyllä nuoren pitäisi saada mokailla ilman, että joka moka kirjataan ylös. Eivät aikuisetkaan jaksaisi katsella mokalistojaan, saati antaa muiden katsella niitä. Rikos ja rangaistus -systeemi on jees, mutta pikkumainen ylöskirjaus ei.

Kaiken kaikkiaan en usko, että nuorten rikosrekisteriksi kutsuma järjestelmä voi pidemmän päälle olla mikään toimiva kasvatuskonsti. Tai itse järjestelmässähän ei oikeastaan ole vikaa, vaan sen käytössä. Kuvatun kaltaisen käytön uskon tuovan paljon turhaa katkeruutta opettajien ja vanhempien ja toisaalla koululaisten välille sekä kiinnittävän huomiota vääriin asioihin paljon tärkeämpien kustannuksella. Pikkumainen kissa ja hiiri -leikki sen enempää kuin nuoren elämän läpivalaisu ja näyttöpäätteille rätviminen ei opeta ketään selviämään elämässä. Käsittääkseni kaiken kasvatuksen tarkoituksena on nimenomaan opettaa yksilö selviämään tässä maailmassa ja omassa elämässään, vai olenko käsittänyt ihan väärin?

P.S. Mun läksyjä ei koskaan kuulusteltu, olin aika huoleton koepäivien muistamisessa enkä niistä tehnyt tiliä kotonakaan, yläasteikäisenä tein varmasti sitä sun tätä koulun säännöissä kiellettyä ja tunneillakin kävin väliin aika laiskasti, eikä näistä aina kotiin päin (Emilian neljätoista vee onneksi) kuulluteltu. Silti mun koulu ei mennyt ihan hirveän huonosti. Itse asiassa, se meni aina ihan helvetin hyvin ja enimmäkseen jopa pidin siitä. Eikä musta - kaikesta tästä huolimatta - tullut mielestäni mitenkään ihan kamalan häiriintynyttä.

Kauniit sanat eivät säästä lasta lamalta

Pitänee näin aluksi pahoitella pitkää kirjoitustaukoa blogissani. Tämä kevät on ollut melkoisen kiireistä aikaa: kun yhtä aikaa opiskelee, tekee töitä ja hoitaa luottamustoimia (jotka nyt varsinkin haluaa hoitaa vastuullisesti) ja kun jossain välissä pitäisi ehtiä nukkua, syödä ja vähän rentoutuakin, niin aina ei ehdi eikä jaksa bloggailla, vaikka asiaa olisi. Tältäkin keväältä olisi ollut sanottavaa aikalailla pirusti asiaan jos toiseenkin, mutta kerron nyt jotain ajatuksia ja tuntemuksia, joita tämänpäiväinen kaupungin perheneuvolan ja lapsiasiamiehen järjestämä Säästä lapsi lamalta -foorumi minussa herätti. Se summaa kuitenkin aika hyvin monia tänä keväänä käsiteltyjä asioita.

Tilaisuuteen oli kutsuttu lapset ja lama -teemaa kommentoimaan asiantuntijoita perheneuvolasta, lasten parlamentista, koulusta, päivähoidosta, neuvolasta, sosiaalityöstä, vapaa-ajan palveluista jne. Lopuksi saimme me valtuustoryhmien edustajat puheenvuoromme. Tiukahkon aikataulun puitteissa keskustelulle ei hirveästi jäänyt sijaa, mikä oli hieman harmi: tässä tärkeässä tilaisuudessa nousi kommentoijien puheenvuoroissa esille asioita monella tasolla ja monesta näkökulmasta koskien lasten ja nuortenkin hyvinvointia ja sen edistämistä.

Sinänsä mielenkiintoisesti rönsyilevässä keskustelussa ei kuitenkaan päästy mielestäni tarpeeksi pureutumaan itse asian ytimeen: miten lapset säästetään lamalta. Yleisesti puhuttiin yhteisöllisyyden merkityksestä ja vanhemmuudesta - molemmat verrattoman tärkeitä asioita edistää ja käsitellä. Arvojakin perättiin ja kaikki varmasti jakoivat huolen lasten hyvinvoinnista. Itseäni jäi kuitenkin kismittämään se, että vaikka huoli oli yhteinen ja henki "jotain tarttis tehrä", niin joiltain tahoilta Tampereen kaupungin lamasäästöjä lasten kohdalta myös kaunisteltiin ja puolusteltiin. Että lasten ystäviä ollaan kyllä niin kauan, kun siitä ei tarvitse maksaa mitään. Lapsista huolissaan olevien hätähuutoon tarjottiin paikoin vastaukseksi pakkoa: kun on pakko säästää, vaikka ikäväähän se on.

Pakko, pakko, pakko! Pakkohan ei ole kuin kuolema, jos siitä lähdetään. "Taloudelliset realiteetit" (joilla oikeistopuolueet sammuttavat kaiken vaihtoehtoja etsivän keskustelun ja yritykset muuttaa asioita) ovat myös melko huono peruste - myös silloin, kun ajatellaan ihan kylmän taloudellisesti. Eikö viime lamasta opittu mitään? Typerä kysymyskin, kun vastaus on, että EI. Taas leikataan, ja pahiten leikkaukset sattuvat niihin heikoimmassa asemassa oleviin, jotka eivät pysty omia oikeuksiaan puolustamaan. Siis muun muassa ja erityisesti lapsiin. Paitsi että se on inhimillinen vääryys, se EI todellakaan ole säästöä. Asiaa on aika paljon tutkittu ja todettu, että a) leikkaukset olivat suhteettoman suuria (vaikka kova oli lamakin) ja laman jälkeen niihin ei juuri tehty parannuksia, b) juustohöylätyn sukupolven myöhempi oireilu tulee hemmetin kalliiksi. (Miksiköhän muuten Ruotsi selvisi viime lamasta nopeammin jaloilleen kuin Suomi? Taisivat tehdä naapurissa vähän päin vastoin, kuin erilaisiin leikkuu- saksimis- ja silpomisesineisiin symbolisesti viehtyneet poliitikot meillä.)

Lapsissa ei vain ole tulevaisuus, vaan lapset ovat tulevaisuus. Pitää varmaan olla vähän tyhmä, että säästää omasta(kin) tulevaisuudestaan? Ja sitten jälleen tähän paljon parjattuun inhimilliseen näkökulmaan: se nyt vaan on väärin ja perseestä, että näinkin rikas valtio ja kaupunki väittää, ettei pysty huolehtimaan lapsistaan. Kaikkia asioita ei nyt vaan mitata rahassa. Se ei suinkaan tarkoita, että ne ovat ilmaisia ja ettei niiden edistämiseen tarvita rahaa. Ei ihminen - lapsikaan, jota maassamme ei vieläkään usein täydeksi ihmiseksi tahdota ymmärtää! - pelkällä pyhällä hengellä ja kauniilla sanoilla elä, kyllä se tarvitsee tietyt puitteet hyvinvoinnilleen.

Ja vielä: lapsia koskevat muutkin kuin suoraan lasten palveluihin kohdistuvat säästöt. Lapset eivät elä irrallaan tästä yhteiskunnasta. On aika kermaperseistä ja ylimielistä mennä sanomaan taloudellisessa ahdingossa elävälle, ehkä osittain elämänhallintansa ja mielenterveytensäkin menettäneelle laman (markkinaliberalismin ja hyvinvointivaltion purkajien) uhrille, että tämä on mahdollisesti huono vanhempi. Asioilla on syy- ja seuraussuhteensa. Jos emme huolehdi kaikista ihmisistä, läheisistämme (paitsi omassa elämässämme, myös yhteiskunnan tasolla ja taholta), jos päästämme hyvinvoinnin jakautumaan epätasaisesti - silloin voimme yhtä hyvin syyttää itseämme jokaisesta huostaanotosta, jokaisesta järkkyneestä lapsen mielestä, jokaisesta nälkäisestä lapsesta, jokaisesta rakkautta vailla olevasta lapsesta. Ja niin edelleen.

On turha itkeä, kun paska on jo housussa. Siksi pitäisi pitää yhtäläisesti huolta jokaisesta kansalaisesta ja turvata jokaisen hyvinvointi (nämä tunnetaan oikeistopropagandassa myös termeillä paapominen sekä pullamössöjen ja sossupummien päähän taputtelu). Lapset maksavat kovimman laskun epätasa-arvoisesta yhteiskunnasta. Ja helvetti, että minä olen vihainen siitä! Se ei riitä, jos päättäjät ovat itse lapsineen tyytyväisiä elämäänsä. Nimittäin ne, joilla on isoimmat ongelmat, niistä vähiten huutelevat. Ei väsynyt jaksa, väsynyt haistattaa paskat kaikelle politiikalle ja osallistumiselle ja yrittää joten kuten selvitä hengissä (kaikki eivät selviä). Silti juuri nämä toivonsa menettäneet ja sinnittelijät ovat niitä, jotka apua ja tukea eniten tarvitsisivat. Minua HÄVETTÄÄ, että kaupunkimme on heidät taas ohittanut olankohautuksella. Joitakin pullanmuruja pöydältä on tippunut (kiitos mm. tamperelaisen kansalaisaktivismin!), mutta asenne ja suunta on kyllä harvinaisen selvä: ken ei pärjää, olkoon pärjäämättä. Parempi varmaan monen mielestä olisikin, jos kaikki köyhät ja kärsivät kuolisivat pois silmistä onnekkaampien täydellistä elämää häiritsemästä.

Taas ollaan sen yksinkertaisen totuuden edessä: myönnämmekö kaikille samat ihmisoikeudet ja oikeuden ihmisarvoiseen elämään vai emme. Kaiken poliittisen jargonin ja muun paskapuheen takana tämä on aina se ydinkysymys. Onko jokainen ihminen laulun arvoinen ja jokainen elämä tärkeä.

Tulin tässä kirjoittaessani sen verran vihaiseksi, että vetäisisin varmaan nokkaan sitä, joka tähän nyt tulisi muuta väittämään. Onneksi olen koiran kanssa kaksin kotona, eikä sillä ole muuta sanottavaa, kuin että lenkille. Sinne siis. -->

Hallitus yritti perse edellä puuhun...

...onneksi jäi yritykseksi. Ainakin siltä osin, että eläkeiän nostotavoitteesta luovuttiin. Johan oli mallissaan, että porvarihallitus yrittää päättää - hups vaan - keskenään moisesta asiasta, ihan kysymättä yhtään keneltäkään. Vähiten kansalta.

On tosin nuristu, että ay-liikkeellä ei ole valtuutusta kansalta toisin kuin eduskunnalla ja hallituksella. Asia ei ole ihan noin yksioikoinen. Aika moni äänestämättä jättänyt (melkein joka kolmas äänestysikäinen!) varmaankin kuuluu johonkin ammattiliittoon. (Ja nekin, jotka eivät kuulu, hyötyvät monista ay-liikkeen taistelemista eduista. Monet niistä tuntuvat itsestäänselvyyksiltä, joita ne eivät ole: 8 tunnin työaika, työaika- ja työehtolait, vuosilomat, lomapalkka- ja irtisanomissuojasopimukset, talvilomaoikeus...)

Ay-liike on yksi kanava parlamentarismin rinnalla, eikä nähdäkseni mitenkään "parlamentarisminvastainen". Pikemminkin jonkinlainen vastavoima yritysmaailman vaikutusvallalle. (Markkinataloushan ei mene missään koskaan demokratian edelle, eihän? Ei Suomessa ainakaan?) Ay-liike on palkansaajan asialla, ja palkansaajia on rutosti. Ei se ole mikään pienten piirin etujen ajaja, vaan yleisen työ- ja sitä kautta kaiken muunkin hyvinvoinnin kannalta merkittävä tekijä.

Tässä Vanhasen hiihtolomaoivalluksia ja muita neronleimauksia päivitellessä on tullut väkisinkin mieleen, että pitäisikö eduskuntavaalit järjestää vähän useammin. Mahtaa nimittäin seuraaviin taas unohtua nämä tuoreen hallituksen töppäilyt... Ihmisen muisti on lyhyt, jos vastassa on mainostoimistojen superpropaganda. Ja se on ihan inhimillistä.