29.8.2011

Laiska opiskelija ja muita legendoja

Homma menee näin.

Koulussa kerrotaan, että kun olette hyviä oppilaita, pääsette hyvään toisen asteen oppilaitokseen ja näin turvaatte tulevaisuutenne. Lukiossa kerrotaan, että kun nyt vain löydätte omat kiinnostuksen kohteenne, kirjoitatte hyvin ja pääsette yliopistoon, niin siitä se taivas aukeaa: ensi alkuun vuositolkulla villiä ja vapaata opiskelijaelämää, sitten kun joskus on valmistuttu, taattu toimeentulo unelma-ammatista.

Siinähän kirjoitatte, luette, pänttäätte ja älyänne kehitätte.

Jossain vaiheessa sitä yliopiston luennolla nuokkuessaan tajuaa, ettei se ihan niin mennyt. Mutta että ihan hauska läppä. Ensin sitä huomaa, että akateeminen vapaus on pelkkä legenda ja vitsi. Itseään saa sivistää opintoaikojen ja vanhempien varallisuuden - ei suinkaan oman kiinnostuksen - rajoissa. Eli ei turhia (=tutkintoon kuulumattomia) kursseja, käytännössä valmiit lukujärjestykset ja tiukempi läsnäolovalvonta kuin aiemmissa oppilaitoksissa kuunaan. Tätä on yliopisto nykyisin.

Muistelen kaiholla luokattoman lukion vapaamuotoista opiskelua, vapaamielistä rehtoria (jolla oli aina aikaa keskustelulle ja joka kannusti filosofoimaan) ja läpi sormien katsottuja poissaoloja.

Niin. Sitten, kun omat pikku töistä jääneet säästöt on viimeistään ensimmäisen vuoden aikana kulutettu loppuun, sitä viimeistään huomaa, että eihän tällä tuella perkele eläkään. Burnoutittomuus-orientoitunut opiskelija nostaa opintolainaa, velattomuus-orientoitunut opiskelija tekee opiskelun ohessa hanttihommia (onhan toki helppoa sovittaa työaikataulut läsnäolopakko-kurssien kanssa yhteen, vai miten se meni).

Ehdottomasti muuten ei kannata mennä liian hyväpalkkaiseen työhön tai työskennellä liikaa, koska voi joutua maksamaan opintorahoja takaisin Kelalle 30 prosentin korolla. (Tulorajat, tuo opiskelija-duunarin nerokas kuritusjärjestelmä.) Ja niitä näin käytettyjä tukikuukausia ei siitä huolimatta saa käyttöönsä. Tiedetään tilanteita, joissa tulonsa kerran vituiksi laskenut opiskelija velkaannutta itsensä nostamalla opintolainaa maksaakseen opintorahansa takaisin. Mitäs meni tekemään liikaa töitä.

No, jossain vaiheessa sitä huomaa miettivänsä, että miksi ihmeessä edes opiskelee. Opiskelee velaksi, kun voisi elää leveämmin - velatta - jopa työmarkkinatuella ja asumislisällä (töistä nyt puhumattakaan). Tai sosiaalituilla. Ja tätä en sano sillä, että nämäkään tuet suuria olisivat, enkä varsinkaan kateellisena. Opiskelu nyt kuitenkin kerryttää aineetonta pääomaa, jos se aineellista viekin.

Mutta rehellinen ihminen joutuu kysymään itseltään aika usein, että miksi.

No vittuillakseni tietenkin. Vittuillakseni opiskelin, aion jatkossakin todeta muuan keihäslegendaa mukaillen (hän tosin vittuillakseen vilkutti). Vittuillakseni, kun ei ole vielä duunarin kakaroilta kielletykään. Vittuillakseni, kun opiskelemaan pääsy on ainakin vielä toistaiseksi enemmän kiinni ällistä kuin varallisuudesta. Vittuillakseni - kun en parempaakaan syytä ole vielä keksinyt.

Ai niin. Olihan se mieletön tiedonjano. Ja uteliaisuus ja halu kehittää omaa ajattelua. Kaikki ne asiat, mitkä aikoinaan pakottivat pyrkimään tähän pisteeseen.

Mutta mitäs niistä enää. Näinä aikoina. Tärkeintä on, että korkeakouluista tuotetaan putkikatseisia, kaikesta kriittisyydestä riisuttuja työntekijöitä sopivasti elinkeinoelämän tarpeisiin. Ja äkkiä.

Ja sitten ihan vain taustatiedoksi niille, jotka luulevat tekevänsä tekstini tyhjäksi aina yhtä vahvalla argumentilla "nuori elämää kokematon pullamössöneiti ei tiedä mistään mitään". Että tehkää perässä.

Kävin lukion kahteen vuoteen puoliksi siksi, että oli niin kiire "maailmalle", puoliksi siksi, että piti ehtiä tehdä vähän rahaa säästöön opiskelua varten. Ison duunariperheen kakaraa ei nääs lähetetä opiskelemaan kymppitonnin pesämunan kanssa. Kirjoitin älliä ja sinä kolmantena vuonna olin erinäisissä töissä toisella puolen Suomea (kotipaikkakunnalta ei töitä löytynyt) noin 1300 euron kuukausipalkalla. Säästin siitä opiskelurahaa ja luin pääsykokeisiin. Hain kolmeen yliopistoon, pääsin kaikkiin, menin yhteen. Tein töitä. Ja opintopisteitä ropisi ihan vitusti.

Kunnes koin burnoutin. Parikymppisenä.

On se sitten hienoa.

Tehokkuus.

Vaan kun vähempi ei tahdo enää riittää. En minä ollut himopänttääjä tai perfektionisti. Oikeastaan päinvastoin. Yritin vain tehdä asiat suunnilleen sitä tahtia kuin kuuluisi, niissä taloudellisissa puitteissa, mihin olen pakotettu. Ja sain huomata, että opintoputkessa varaa ei jää sairastumisille, burnouteille, sivupoluille eikä harhaliikkeille. Puhumattakaan, että voisi välillä olla muutamaa kuukautta pidempään työelämässä saati tehdä jotain niin utopistista kuin vaikkapa perustaa perhettä.

Jos koulutuspolitiikasta päättävät ja yliopistouudistuksen suunnittelijat saisivat päättää, niin kukaan ei etsisi itseään, ei sivistyisi laaja-alaisesti eikä ainakaan oppisi kriittistä ajattelua.

Sellainen nimittäin 1. ottaa aikaa, 2. vaatii syvällistä ajatustyötä. Kumpikaan ei ole tällä hetkellä hirveän suuressa huudossa koulutuspolitiikkamme suunnasta päätellen. Ai niin, ja 3. on vaarallista valtaapitäville.

Lopuksi on vielä todettava, että ainakin Tampereen yliopistolla on myös vitusti hienoja tyyppejä, opettajia ja opetussisältöjä. Tutkijoita ja tutkimusta. Ongelmana ovat enemmänkin ulkopäin (elinkeinoelämästä ja sen etuja ajavilta poliitikoilta) tulevat paineet kuin joku yliopistolaitoksen sisäinen mädännäisyys.

Että turhaan vielä luulitte eroon päässeenne.

Sitä paitsi, opiskelen kuitenkin unelma-ammattiini, olen saanut tehdä alani töitä jo vuosia ja uskon myös työllistymiseeni valmistumisen jälkeen. Harvalla opiskelijalla on näinkään hyvä tilanne. Lisäksi olen nuori, terve, innokas, uhmakas ja vastuussa vain itsestäni.

Siitä huolimatta mielestäni olisi kohtuullista, että 1. yliopiston annettaisiin palvella alkuperäistä tarkoitustaan mahdollistamalla oikea oppiminen, 2.1. opintotuki olisi sellainen, että sillä tulisi jotenkuten toimeen, 2.2. lainaa ei pakotettaisi ottamaan tai 2.3. opintoaikoja ei olisi rajattu, jolloin töissä saisi ja ehtisi käydä miten paljon lystää.

Toinen juttu on sitten, mitä tämä opiskelijoiden halpatyöreservi tekee työmarkkinoille. Ja onko sen koommin yhteiskunnan kuin yksilönkään kannalta järkevää tai hyödyllistä tuputtaa ihmisille puhelimessa sukkakerhon jäsenyyttä.

460 eurolla kuukaudessa on vähän vaikea tulla toimeen.

Kirjoitettaessa soi: Haistelijat - Alasti Pyynikillä

13 kommenttia:

Keiju kirjoitti...

Allekirjoitan. Itse opiskelin 90-luvun loppupuolella ja voi luojan tähden, miten paljon menettäisin, jos olisin yliopistolla nyt. Silloin "akateeminen vapaus" oli vielä tosiasia. Toki jo omana aikanani esim. kesäopiskelusta myönnettävän opintorahan ehtoja kiristettiin ja kirjatenttien osuus luentokursseihin nähden teki nousua. Mutta yhä oltiin aika hyvällä maaperällä.

En muuten nostanut opintolainaa enkä käynyt töissä. No, minulla olikin se etu että keskiluokkaiset vanhemmat asuivat samassa kaupungissa. Hirmun vähällä olen silti opetellut tulemaan toimeen. Ja kun paikkaa yhteiskunnassa ei löydy, se jatkuu edelleen...

Janne Kuusinen kirjoitti...

Periaatteessa kannatan aina kantapään kautta oppimista, mutta burnout on kyllä ihan liian iso kantapää kiireettömyyden tärkeyden oppimisessa: vähän sama kuin amputoisi saman tien koko jalan...

Ei teksteihisi ole juuri koskaan mitään lisättävää. Muista kuitenkin, että tällä hetkellä suurin vihollisesi on kolmekymppistyminen.

Tarkoitus ei ole sanella, mitä katselet, luet tai kuuntelet, mutta tämänkertaisen vuodatuksesi myötä tuli vahvasti mieleen, että saisit varmasti paljon irti Arto Salmisen kirjoista, jos et ole niihin jo tutustunut. Ne kertovat raadollisesti sen, etteivät ihmiset saa olla mitään (vitun) rattaita. Vointeja!

Anonyymi kirjoitti...

amen ja kiitos. hieno teksti!

Anonyymi kirjoitti...

Itsellä jäi opinnot kesken masennuksen vuoksi. Siitä asti olen pitänyt itseäni liian tyhmänä mihinkään oppilaitokseen. Mikään ei enää kiinnosta, minusta, joka halusin vaikka mikä, ei tulee enää yhtään mitään.

Täälläkin ällän tyttö ja yliopistossa kompastunut. Ensin ihmiset pitäisi opettaa kuuntelemaan itseään. Sitten vasta loput.

Emilia Kukkala kirjoitti...

Kuusinen, niinpä. Mutta mitä tarkoittaa kolmekymppistyminen ja miksi se uhkaa minua? T. nimim. Tunne vihollisesi. Ja tiedoksenne, että pidän kirja- ym. vinkkejä suuressa arvossa!

Anon, niinpä niin. Ongelma on juuri se, että "itsensä kuuntelusta" on tullut jotain halveksittavaa, turhaa hapatusta. Kas jos ihmiset kuuntelisivat itseään, he eivät enää kuuntelisi raharössien äänitorvia. Itsensä kuuntelu ja sen mukaan eläminen on näissä pakkoraoissa vähän hankalaa.

Antti K. Koskela kirjoitti...

Täytyy sanoa että itsellä on vähän eri kokemus opiskelusta. Opiskelen kenties kaikista tiiviimmin elinkeinoelämän talutusnuorassa olevalla alalla (Järjestelmäkehitys, siis IT-ala), ja rentoa ja vapaamuotoista on ollut.

Tutkintovaatimukset ovat väljät, kandiin saa opiskella tietyn määrän kauppatieteitä, vähän tietojärjestelmätiedettä, pari pakollista kurssia matematiikkaa ja yksi filosofiaa ja vähän viestintää - loppu on vapaaehtoista. Elinkeinoelämän läheisyys näkyy positiivisesti, jos jotenkin.

Järjestelmäkehittäjänä työskentelevä kaverini opiskelee sivuaineena filosofiaa, itse aloitan tänä syksynä kauppaoikeuden ja itseäni sivistääkseni olen lukenut ohessa vähän ylimääräistä kieltä. Tyypillinen valmistumisaika alalla taitaa olla 5-7 vuotta, oman alan töitä tehdään yleensä opiskelun ohella osa-aikaisesti viimeistään neljännestä opiskeluvuodesta alkaen.

Opintopisteitäkin kertyy kunhan vaan jaksaa opiskella, itselläni niitä taitaa olla nyt 171 kasassa kahden vuoden opiskelun jälkeen. En tiedä millä alalla itse opiskelet, mutta sinuna hakisin syitä paskaan opiskeluympäristöön muualta kuin elinkeinoelämästä.


Opintotukijärjestelmä toisaalta on kyllä aika masentava. Pieni tuki, tiukka valvonta, paljon byrokratiaa ja töitä ei saisi tehdä. Me, jotka emme vanhemmiltamme juuri ole rahaa saaneet, joudumme tosiaan raatamaan pärjätäksemme, eikä edes kaiken vaivannäön jälkeen ole työpaikka varma. Mutta hei, valintojen maailma! Opiskellaan sitten vaikka vittuillaksemme.

Kirjoitin itse (puoliksi) samasta aiheesta omaan blogiini, tsekkaa jos kiinnostaa: http://koskila.blogspot.com/2011/07/humanisteille-vahemman-opintotukea.html


Toivotan tsemppiä joka tapauksessa, koitahan pärjäillä!

Riikka kirjoitti...

A. Koskelalle toteaisin, että ero voi johtua siitä, että IT-ala koetaan ns. hyödylliseksi (lue: palvelee talouselämää) ja IT-osaajista on pulaa, jolloin ei ole ihan niin tarkkaa, mitä se tutkinto pitää sisällään, kunhan valmistuisi ja menisi äkkiä työelämään. Plus IT-asioita opettaville tahoille syydetään rahaa mielinmäärin, jolloin esim. kurssitarjonta voidaan pitää ihan eri tasoisena kuin vaikkapa "turhilla" ja "työttömiksi valmistavilla" humanistisilla aloilla.

Antti K. Koskela kirjoitti...

Riikka:

Ainakin YLE:n tietojen mukaan Jyväskylässä KTM (joksi siis tietojärjestelmätieteiden puolelta valmistutaan) on toiseksi halvin tutkinto (31 000 euroa), ja jää toiseksi vain psykologian maistereille. Kallein sen sijaan on luonnontieteiden maisterin tutkinto (n. 50 000 euroa).

En sanoisi että rahaa siis syydetään mitenkään mielettömästi meidän alalle. Ainakaan enempää kuin luonnontieteellisen tiedekunnan hiukkaskiihdyttimeen.. :)

(aiheesta lisää täällä)


Toiseen argumenttiisi siitä, että kun opiskelemani ala on elinkeinoelämälle tärkeä, ei opiskelun sisällöllä ole väliä... No, hoksaat varmaan itsekin että tuo kuulostaa typerältä. Eikö elinkeinoelämää kiinnosta juuri ne alat, jotka valmistavat työntekijöitä heillä avoimina oleviin työpaikkoihin?

Ei vain rahan perässä juoksevalla IT-alalla (näin esimerkkinä) pitäisi olla paljonkaan intoa puuttua vaikkapa naistutkimuksen tai psykologian koulutukseen, joita voidaan varmaan kutsua käyttämälläsi termillä "turhat" alat :)

Anonyymi kirjoitti...

Olikin ihan uus juttu, että luonnontieteilijän paperit maksavat eniten. Onneks jätin kesken. Mulla vaarana on nelikymppistyminen. Eipä juuri poikkea kolmikymppistymisestä kun voi olla sisäisesti minkäikäinen tahansa. Totuudellisesti sanottuna parikymppinen. Opiskelija kans. Opintotueton mutta ei tuloton.

ilonasi kirjoitti...

Nyt on pakko tuoda vähän toisenlaistakin näkökulmaa kertomalla omista kokemuksistani. Itse tein ensimmäisen maisterin tutkintoni 2½ vuodessa, jonka ohella olin osa-aikaisesti ja keikkaluontoisesti töissä sekä sain lapsen.

Vaihtoon en lähtenyt, koska olin jo ennen yliopisto-opintoja opiskellut stipendiaattina kanadalaisessa collegessa, ollut vaihdossa Etelä-Afrikassa ja au pairina Lontoossa, joten ajattelin että kv-kokemusta on jo tarpeeksi ulkomailta. Valmistumisen jälkeen mietin, että teenkö väikkäriä vai toisen maisterin tutkinnon. Päädyin jälkimmäiseen, koska tutkijan ura tai työ yliopistolla ei itseäni kiinnostanut lainkaan. Tällä hetkellä teen siis 25-vuotiaana toista tutkintoa kauppatieteistä (olen YTM ja kauppatieteiden yo.) kokopäivätöiden ohessa: työskentelen tuotepäällikkönä IT-alalla ja olen 4-vuotiaan tytön yh-äiti. Eli kiirettä pitää, mutta (melkein) kaiken voi mielestäni saada aikatauluttamalla ja priorisoimalla.

Toki pitää myös muistaa levätä ja laiskotellakin. Tarkoitukseni ei nimittäin ole päätyä lataamoon alle kolmekymppisenä - eikä toki sen jälkeenkään. ;D

Anonyymi kirjoitti...

Kuulostaa siltä, että ilonasi tuli tähän keskusteluun paukuttelemaan henkseleitään :D

t. OTM ja semistabiili

Anonyymi kirjoitti...

Olen samaa mieltä, vaikka moneen asiaan kuten tähänkin vaikuttaa paljon ihmisen luonne ja persoona. Toiset kestävät ja jaksavat paljon enemmän kuin toiset ja olen huomannut, että perusluonteeltaan tehokkaat ja paljon stressiä ja kiirettä sietävät ihmiset eivät millään meinaa ymmärtää sitä, että joku toinen ei koe asioita samalla tavalla ja saattaa romahtaa paljon helpommin stressin, kiireen ja paineen alla!

Anonyymi kirjoitti...

Niin tuttua ja niin arkipäivää. Yritän juuri parhaillani saada itseäni ja elämääni takasin kasaan, silti käydä koulussa ja töissä siinä ohella, koska jollainhan tämä eläminen olisi maksettava. Vituttaa, harmittaa ja ihmetyttää aivan luokattoman paljon, mutta on vain pakko yrittää jaksaa. Lopetan kai vasta sitten, kun terveys (niin fyysinen kuin psyykkinenkin) pettävät lopullisesti...