5.9.2012

Luokkaretkellä kampuksella

Aloitin juuri mitä todennäköisimmin viimeisen opiskeluvuoteni yliopistolla. Yliopistomaailma, siis kaikki opiskeluun ja sisältöihin suoraan liittymätön sälä, tuntuu ihan yhtä vieraalta kuin viisi vuotta sitten. En ole edelleenkään ollut yksilläkään sitseillä, vuosijuhlissa, fuksiaisissa enkä (herra paratkoon) approssa. Enkä varsinkaan missään pönötysjuhlissa.

Yksissä ainejärjestöbileissä kyllä muistan ensimmäisenä vuonna käyneeni. Ihmettelyä tuli jo juomavalinnoista. Muilla oli viinejä ja siidereitä, minulla Alkon halvin viinapullo. Muutenkaan kaikenlaiset Mikki Hiiri -teemabileet eivät oikein iskeneet. Haalareita (jotka ovat tiedotusoppilaisilla sellaiset Guantanamo-väriset) sen sijaan käytin pari kertaa – remonttihommissa.

Miksi näin? Varmaan samasta syystä kuin en ollut vanhojentansseissa tai penkkareissakaan. Vihasin paritansseja eikä päivä prinsessana oikein innostanut, ei siihen olisi oikein ollut varaakaan. Penkkarit taas vaikuttivat joltain lastenjuhlilta. Siis ei vain huvittanut.

Ehkä olin vain ankea ja pikkuvanha, mutten kerta kaikkiaan ole vain tuntenut kuuluvani siihen joukkoon, jonka yhteishenkeä milloin milläkin kekkereillä on ollut tarkoitus lujittaa. Ja tätä en sano tippaakaan katkerana enkä varsinkaan ylimielisenä. Opiskelukaverini ovat olleet poikkeuksetta mukavia, kyse ei ole siitäkään.

Eikä tämä koske vain mikkihiiribileitä. Se koskee kaikkea, mikä ei välittömästi liity opiskeltaviin asioihin. (Opintosisältöjen kanssa minulla ei ole ollut ongelmia, koska olen tullut yliopistoon omasta kiinnostuksestani. Niin, ja olen uusinut vain yhden tentin. Sen t:llä alkavan pakollisen, jota yhteiskuntatieteilijät vihaavat.) Ulkopuolisuuden kokemus koskee kaikkea yhteisesti jaettua todellisuutta ja yhteisön ulkoisia piirteitä. Esimerkiksi pukeutumista, vapaa-ajanviettoa, puhetapoja ja taustoja.

Erityisesti taustoja. Eräällä ensimmäisistä massaluennoista luennoitsija pyysi kaikkia akateemisista perheistä tulevia nostamaan kätensä. Suurimman osan kädet nousivat. Minä katselin hämmästyneenä ympärilleni, kädet sylissäni. Myöhemmin ihmisten kanssa jutellessani minulle on selvinnyt, että on täällä muitakin prolekakaroita. Kaikki vain piilottavat sen kovin hyvin.

Toisen kerran hämmästyin saadessani fuksisyksynä puhelun tuutorilta, joka tiedusteli, olenko saanut asunnon ja ovatko asiani muuten kunnossa. Se oli tietysti hyvin huomaavaista ja ystävällisesti kysytty, mutta muistan vähän närkästyneeni: kai minä nyt aikuisena, itsellisenä ihmisenä osaan itsekin asiani hoitaa... Varsinkin, kun olin asunut itsekseni ja työskennellyt jo ennen yliopistoon tuloani.

Jos parhaat bileet ovat olleet muualla, niin myös parhaat oppimiskokemukseni olen saanut aivan muuten kuin niin sanottuja pakollisia kursseja kirjatenttien ja massaluennoilla istuen – joskin molemmat ovat helppoja tapoja kerätä noppia. Muita pääaineita opiskelevien tuttujen kanssa esimerkiksi kävimme historiallisen materialismin konferenssissa Lontoossa ja istuimme lukupiireissä, joita veti todella innostunut ja paneutunut professori kaiketi vapaa-ajallaan, tai ei professoria ollenkaan. Ajattelemisella ja pänttäämisellä on vissi ero.

Niin ikään tutkimuksen seuraaminen ja siitä keskusteleminen ei ole kohdallani ollut juurikaan sidoksissa yliopistoon. Tekstejä on luettu ja puitu kaveriporukoissa huvikseen. Myös ne tutkijat ja opettajat, joita tunnen, tunnen pääsääntöisesti jotakin muuta kautta kuin yliopistolta. Yliopistoni ei sijoitu yliopistolle. Institutionaalinen yliopisto on minulle edelleen jossain määrin mysteeri.

En todellakaan moiti opettajia tai opetussisältöjä, en varsinkaan opiskelutovereitani, vaan instituutiota. Se on kokonaisuudessaan jotenkin vieras ja vieraannuttava. Jonkinlainen tasapäistävän keskiluokkaisuuden tuotantolaitos enemmän kuin laajasti sivistävä ja kriittisyyteen opettava ajatushautomo.

Ymmärtääkseni yliopiston alkuperäinen tarkoitus oli lähempänä jälkimmäistä. Kuitenkin yliopisto nähdään yhteiskunnassa nykyisin lähinnä elinkeinoelämän palvelijana ja sellaisena sitä myös käsitellään, itsenäisyydestä ja sivistyksestä viis. Ehkä tähän liittyen yliopisto myös tuottaa ja vaatii (usein kuviteltua), tietynlaista sovinnaista keski- tai yläluokkaisuutta.

Voihan se tietysti olla niinkin, että olen vain yksittäinen vähän kehnosti sosiaalistunut outolintu. Toinen vaihtoehto on, että luokkarajat ovat vahvistumassa jälleen, eivätkä duunarin kakarat yksinkertaisesti kuulu kampukselle. Joka tapauksessa kysymys kuuluu: vaatiiko yliopistossa opiskelu muutakin kuin opiskeluintoa (ja rahaa) ja jos, miksi?

Älkää käsittäkö väärin. Olen nauttinut opiskelusta, saanut erinomaista opetusta, tavannut valtavasti innostavia ja älykkäitä tyyppejä ja käynyt hyviä keskusteluja, en minä sitä. Yritin vain hahmotella sitä kaikkea muuta, mikä on jotenkin tökkinyt. Ensimmäisen kerran silmäni avautuivat ja tuolle ”muulle” lukiessani työläistaustaisen tutkijan Katriina Järvisen ajatuksia opiskeluajoistaan.

Sitten loppuun disclaimeri, joka on suunnattu erityisesti Kalevankankaan Karl Marx -opistosta legendaa levitteleville päjöille: tiedotusoppi on nykyisin niin punainen oppiaine, että itsekin tulin vasemmistokaapistani jo noin neljäntenä opiskeluvuonna.

Np. Tavarajuna ajaa ohi.

Ei kommentteja: