7.1.2013

Itse olet kakkapylly ja muita argumentteja

Yhteiskunnallisista epäkohdista kirjoittavat huomaavat toistuvasti tulevansa syytetyiksi muun muasssa kateudesta. Mitä tulee itseeni, kaikki muut kuolemansynnit myönnän auliisti, mutta kadehtimaan olen aina ollut vähän huono (ahneudenkin kanssa on vähän niin ja näin). Sen ajanvietteen pointti ei ole vielä oikein auennut minulle.

Kateuden kohteena olemisesta sen sijaan on runsaasti kokemusta, hämmästyttävää kyllä. Siksi tämä ad hominem on ehkä absurdein kaikista kohtaamistani.

Vanha vitsi on, että kun ei löydetä viestistä virheen sijaa, ammutaan viestintuojaa. Esittämiäni ajatuksia, faktoja ja argumentaatiota on yritetty osoittaa vääriksi myös toteamalla esimerkiksi, että olen nuori, nainen, ajatusmaailmaltani jotain sellaista kuin vasemmistolainen ja opiskellut tiedotusoppia Tampereen yliopistossa. Epäilemättä raskauttavia seikkoja kaikki.

Mutta sentään tosia.

Ilmainen ensimmäinen oppitunti amatöörimäisille loanheittäjille: jos haluaa yrittää iskua vyön alle, ensimmäiseksi kannattaa opetella tähtäämään.

En oikein ymmärrä, miksi minun pitäisi olla kateellinen tai katkera. Olen 24 elinvuoteni aikana nähnyt elämää ja maailmaa helvetin laajalta skaalalta, töitä on riittänyt, hyvää seuraa on riittänyt, olen valmistunut ammattiin ja kohta maisteri, saavuttanut tähänastiset tavoitteeni ja enemmänkin. Olen kokenut, kokeillut, nähnyt, kuullut, tuntenut, haistanut, maistanut, luonut. Yhtä jos toistakin. Olen etuoikeutettu ja perkeleen tyytyväinen.

Päivääkään en kadu, joskin muutaman olisin voinut vaihtaa.

Ennen kaikkea – ja tämän merkitystä en voi liikaa korostaa – olen saanut viettää vuosiani eri tavoin uskomattoman ihanien ja mahtavien tyyppien seurassa. Heistä olen eniten kiitollinen. Joten: miten ihmeessä voisin olla katkera ja kenelle?

Toki olen törmännyt myös heihin, joista nimitys persereikä on loukkaus kaikkia maailman persereikiä kohtaan. Toki olen tullut kohdelluksi sekä kaltoin että epäoikeudenmukaisesti. Usein olosuhteet ovat olleet kaikkea muuta kuin suotuisat. ”Helppo” ei ole adjektiivi, jolla elämääni ihan ensimmäiseksi kuvaisin. Olen kokenut ja elänyt läpi – ja vierellä – asioita, joita kaikessa rankkuudessaan ja raakuudessaan eivät tasaisemman polun kulkeneet edes uskoisi tosiksi, mutta entä sitten.

Olen perhanan ylpeä siitä, että olen selvinnyt kaikesta huolimatta, vaikka se on luultavasti hyvin vähän omaa ansiotani. En olisi minä ilman kaikkea kokemaani. Siksi en voi kuin olla kiitollinen kaikesta kokemastani – koska en haluaisi olla kukaan muu kuin se, mikä olen. "Hyvä on se aika, joka on takana päin”, sanoi mummokin.

Sitä paitsi tiedostan varsin hyvin, että aina on heitä, joihin verrattuna oma elämäni on ollut, suokaa anteeksi kliseinen ilmaisu, ruusuilla tanssimista. Niitä, joiden saappaissa olisin itse kaatunut aikaa sitten. Toisaalta tiedän myös sen, ettei moni olisi selvinnyt omissa saappaissani.

Siksi teen niin kuin teen. Puhun epäoikeudenmukaisuudesta vähentääkseni sitä ja saadakseni oikeutta niille, keitä on kohdeltu väärin. Ettei kaikkien tarvitsisi käydä kaikkea paskaa läpi. Väärinkohteluun syyllistyneet eivät siitä tietenkään riemastu, mutta sehän on inhimillisesti varsin ymmärrettävää.

Salainen superpoliittinen missioni (rumpujen pärinää) on siis niinkin häikäilemätön kuin kärsimyksen vähentäminen. Tehokkain tapa päästä siihen on hyvinvoinnin jakaminen. Sen ymmärtää apinakin, muttei [täydennä itse valitsemallasi toimijalla]. Ja mitä jaettavaan kakkuun tulee, sen valmistamiseen ei leipuri ohjeita tarvitse. Kyllä me sen näpeissämme tiedämme, miten se syntyy.

Sitten se toinen, tärkeämpi seikka: jos itselle epämiellyttävän mielipiteen esittäjä onkin katkera tai kateellinen, muuttaako se itse asiaa? Onko epäoikeudenmukaisessa maailmassa väärin kokea kateuden tai katkeruuden tunteita? Onko olemassa tilanteita, joissa nuo tunteet ovat pelkästään ymmärrettäviä? Omat valistumattomat vastaukseni: ehkä, ei ja on.

Tuo ”ehkä” riippuu siitä, onko kysymys epäoikeudenmukaisuuden aiheuttamasta katkeruudesta vai sellaisesta, jossa pidetään omia (tosia tai kuviteltuja) etuoikeuksia oikeuksina. Molemmissa tunne on kokijalleen tietysti yhtä tosi – sillä erotuksella, että jälkimmäisessä tapauksessa siitä voi päästä eroon ihan oman pään sisällä.

Mutta: millainen yhteiskunnallisen keskustelijan tulisi olla, ettei häntä voitaisi epäillä esimerkiksi kateudesta? Pahoin pelkään, että juuri sellainen, kuin ne nykyisin tuppaavat olemaan. Siis ensisijaisesti rikas, muilla ominaisuuksilla ei sitten niin väliä. Myös rikkaita ihailevat kelpaavat, ainakin tekemään nuoleskelevia juttuja rikkaista.

Olen kirjoittanut karkeasti arvioiden ja vähän kärjistäen puolet blogeistani ja kolumneistani siitä, että on väärin, että toiset raatavat ikänsä saamatta siitä muuta kuin haukut samaan aikaan, kun toiset lihovat toisten kasaamien pääomien päällä istuessaan ja rahaa kirjaimellisesti tyhjästä tehdessään. Nähdäkseni se on epäoikeudenmukaista, mutta koska tila on ihmisten aikaansaama, se on onneksi myös ihmisten korjattavissa.

Tämän itsestäänselvyyden ääneen sanomisesta eivät kaikki pidä. Eivät, vaikka sääntöjään yhteiskunnalliset ”radikaalit” vaatimuksemme eivät ole ihan hirveän hulppeita: jos nyt jotenkin säällisesti toimeen tulisi ja olisi elämässä aikaa miettiä vähän muutakin kuin jonkun posliinihampaisen psykopaatin tilipussin kasvattamista. Kuten vaikka arkea, onnea ja läheisiä.

Henkilökohtaisesti en tunne yhtä ainutta ihmistä, joka haaveilisi pääsystä niin sanotusti kalifiksi kalifin paikalle. Koska – noh, onhan sellainen nyt vähän mautonta ja onttoa ja mihin ne kaikki miljoonat edes tunkisi ja mistä sitten tietäisi sitäkään ovatko kaverit kavereita vai rahan kavereita, hulluksihan siinä tulisi, jos ei olisi jo.

Tiedän, että rikkaiden on vaikea uskoa tätä, mutta: hyvin suuri osa ihmisistä haaveilee enimmäkseen ihan muista asioista kuin siitä, että ollapa kaltaisenne, oi hyvä herra ja te rouva siellä minkkiturkissanne.

Kateus ja katkeruus tuskin ovat fiiliksiä, joista kenenkään kannattaa pitää kiinni, mutta tämän pyörittelyn summana totean ensinnäkin seuraavaa: jos olet aikeissa lyödä keskustelukumppania kateuskortilla, tarkista, onko siinä mitään järkeä, ettet pelkästään nolaa itseäsi.

Jos taas mahdollisesti on järkeä, niin vilkaisehan, ennen kuin suusi avaat, peiliin. Että vieläkö sieltä löytyisi joku empatian pilkahdus syvältä silmistä, vai ihanko on jo kylmää ja harmaata, vai onko aina ollutkin. Jos rastitat jälkimmäisen vaihtoehdon, ei mitään ole tehtävissä. Paitsi yksi: opettele edes vittuilemaan.

Toivon parempaa uutta vuotta 2013 itse kullekin säädylle. Itsensä ylentäneille säädyille ystävällisenä vihjeenä: elämänlaatu ei parane enää tietyn tulotason ylityttyä. Se ylittävä osa on siis liikaa, ehkäpä suorastaan haitallista hyvinvoinnillenne. Ja tämä on tutkittu juttu.

Talousjumalien siunausta!

Jatkokertomus tullee (potentiaalimuoto, ei savoa) käsittelemään vihaa ja yhteiskunnallista keskustelua.

Np. No ei soi.

Ei kommentteja: